keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Vaaka

Uudesta asunnostani löytyi vaaka. Se paljastui kun yritin tunkea tavaraa alahyllylle. Otin sen esiin, potkin ja talloin kunnes se käynnistyi ja punnitsin sitten itseni. Harmistuneena tuloksesta toistin menettelyn. Seuraavaksi siirryin vessaan peilin eteen ja riisuin paidan. Nyt se näkyi selvästi. Olin joskus aiemminkin ollut sen huomaavinani, mutta olin aina onnistunut selittämään asian. Olin liikkunut peilistä kauemmaksi tai lähemmäksi, himmentänyt valoja tai kääntynyt sivuttain ja lopulta päätellyt että vartaloni saattoi olla muuttunut, mutta ei lihonnut. Vaaka antoi nyt korvatillikan. Kolme tai neljä kiloa, mikä ei ole kauhean paljon ottaen huomioon etten ole varma montako vuotta edellisestä punnituksesta on kulunut, mutta joka tapauksessa olen pyöristynyt ja jotenkin onnistunut peilin edessä vielä itseäni juksaamaan.

Harmittaa. Myönnän olen liikkunut viime aikoina liian vähän. Ehkä on tullut otettua kuppiakin. Ei enemmän, mutta ehkä useammin. Herkuttelustakin pidän. Puolustukseksi on sanottava että elämä viimeiset kuukaudet on ollut jatkuvassa poikkeustilassa ja poikkeustilassa korostuu poikkeukselliset toimenpiteet. Äärimmäisyydet nousee esiin, rutiini jää vähemmälle. Sellainen arkinen tervehenkinen asia kuin kuntoilu jää selviytymisen, juhlinnan ja kulutusrasituksen varjoon. Tämä on selitykseni, mutta ei se taida riittää.

Lainasin sattumoisin muutama päivä takaperin Gandhin omaelämäkerran. Istuskelin junassa yhdeksän tuntia ja toivoin kovasti että olisin valinnut Tolstoin. Gandhi jäkätti hedelmistä ja pähkinöistä koostuvasta ruokavaliostaan, julkisesta työnsä, totuuden etsinnästä ja enemmän ja enemmän aloin tuntea itseni lurjukseksi. Gandhin elämäntapa rakentui vahvasti pidättäytymisen ja kurinalaisuuden pohjalle ja hänen ajatuksiaan seuratessa saatoin todeta toteuttavani itse hyvin erilaista strategiaa. Minä mässäilen, olen oikea ahmatti, kokemuksia janoava tunnerunkkari.

Tässä ei välttämättä ole mitään vikaa. Jokainen meistä ei ole Gandhi ja yhden ainoan oikean moraalin asettaminen on epätoivoinen tehtävä. Samaten ruokavalion. Gandhin kieltäymys sopi olosuhteisiin, joissa hän eli ja valmisti häntä siihen suureen tehtävään mikä hänen osakseen tuli, mutta varmuudella yleispätevää hänen elämässään oli ainoastaan pyrkimys totuuteen, pyrkimys moraalin tuntemiseen. Tuo päämäärä varmasti on jaloin kaikista, mutta silti se mikä on toiselle oikein voi olla toiselle väärin. Vuorikiipeilijä ja askeetti eivät voi harjoitella samalla tavalla, eivätkä syödä samaa ravintoa. Silti niinkin erilaisiksi kuin heidän elämänsä ulkoisesti väkisinkin muodostuvat, itse totuudenetsinnästä he kenties saattavat toisiltaan oppia.

Gandhi tökkää minua masuun siinä, että olen tosiaan päästänyt itsekurini vähän retuperälle. Tai jos se ei koskaan ole ollut tämän parempi niin nyt sitä kannattaa yrittää kehittää. Aineenvaihdunta muuttuu, eikä elimmistö enää sulata ihan mitä tahansa. Masu tarvitsee apua, se tarvitsee päätäni ja päätöstä, tietoisempaa säätelyä, vastuuta, jumalauta, hirveä metakka yhdestä vaa’asta. Kannan laitteen takaisin kaappiin ja peitän sen huolella. Niillä kiloilla ei ole paljon väliä jos vain pidän itsestäni huolta. Etsin heti verkkarit ja alan jumppaamaan.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Soittimia korjaamassa

Sattuipa hauska juttu tässä taannoin. Olin ottanut projektiksi vanhojen varastosta löytyneiden Landolojen kunnostamisen ja kiertelin tarpeita etsimässä. Niistä kustakin puuttui sekalaisesti osia sieltä täältä, muttereita, viritintappeja, satuloita, muttei yhdestäkään mitään isompaa. Piipahtaessa soitinliikkeissä totesin sen minkä oikeastaan jo osasin arvata: mitä pienempi osa, sitä vaikeampi sitä on löytää. Myyjänhän ei missään nimessä kannata yksittäisiä soitintekniikan perusosasia varastoonsa hommata, siinä on vielä se vaara että ne menee kaupaksi ja upouusi kitara jää sen takia hyllyyn killumaan, kun asiakas päättääkin korjata vanhaa. Niinpä päättelin että on nyt löydettävä kunnon tee-se-itse mies, joku jota tämä meno myös vituttaa ja arvasinkin nopeasti mistä häntä etsiä.

Korjaajan ovi narahti ja kävin sisään unohdettujen mööbeleiden ja ämyrien valtakuntaan. Kerroin miten on laita ja äijä keitti heti kahvit. Katselin kun se sääti pientä tuoksuvaa mutteripannuaan ja tuumasin että terävää. Siihen äijä vastas että on terävää, nappas pienen konjakkipullon ja sujautti siitä oitis vähän sekaan. Kävi ilmi että mies oli oppinut kaksi asiaa, että:

1)     hommat pitää tehdä täsmälleen
2)     ja että ei ole mitään kiirettä.

Se oli ollut oppivuosiaan Genelecillä ja saanut sieltä hyvät eväät. Kerrankin äijä oli viikon rassannut yhtä vahvistinta. Vähän huolissaan se tietysti oli kun pomo tuli kyselemään että mitäs oot puuhannut, mutta pomo oli vaan todennut että hyvä, tee se kunnolla ja tee se kunnon työkaluilla, jos ei löydy sopivaa niin sano, hommataan tai tehdään.

Landolan osia löytyi,pengoin laatikkoa kun sisään sitten tuli toinen asiakas.
-näyttää siltä että täällä ei ole töitä tehty.. se aloitti luodessaan silmäykseen siistissä kunnossa olevaan verstaaseen.
-eipä ole, tulin just , mutta kuulin muuten radiosta matkalla etten olekaan laiska vaan downshiftaaja..
Miehet selvästi tunsivat toisensa entuudestaan, mutta minun piti tosissaan keskittyä löytääkseni pienet osat, enkä enempiä kyennyt jutteloa seuraamaan. Oven käytyä korjaaja kuitenkin puhkesi kehumaan vierastaan.

-siinä on hyvä mies, osaa tarttua tilaisuuteen. Se oli tässä kesällä rakentamassa laituria jollain mökkityömaalla.. palkkaaja kysy että sopiiko urakka ja mies vastas sopiihan se kuhan ei jalallakaan tarvi astua tuohon mökkiin. Palkkaaja, mökinomistaja kun oli, niin tietysti vähän hämillään mitä se sillä tarkotti, mutta mies tuli työmaalle mukanaan säkillinen ohraryynejä ja kainalossa kaks pötköä meetwurstia. Ensitöikseen se pystytti puuhun lavetin jossa nukkua. Siinä se liotteli ryynejään kallion lömpäreessä, eleli ku Robinson Crusoe ja naputteli kesän aikana kuuskytämetriä laituria. Se pitää tarttua tilaisuuteen...

Kun hipsin varaosapussin kanssa poispäin mietin oliko tuo kaikki merkki hyvästä miehestä. Katselin kloonautuneita pukumiehiä ja mascarakaunottaria ja päätin olla nousematta ratikkaan.

torstai 3. marraskuuta 2011

Herätys

Kello on reilut yhdeksän, mutta meitsi on ollut hereillä jo neljä tuntia. Uutterat ihmiset nousevat seitsemältä, leipurit kuudelta, vanhukset viideltä, mutta neljältä ei pitäis kenenkään nousta. Sillon on sumua, pimeää, märkää, pää täyttä kumia ja jos sen kääntää ylösalaisin, tuntee valtamerilaivan liikkeen lailla onteloiden paineen heilahdukset. Mulla on nuha ja nyt mulla on myös blogi, sähköinen muistikirja. Ajattelin että se säästäisi hivenen selkää, mutta se saattaa olla harhaluulo. Istumatyö on pahinta myrkkyä. Meidät suunniteltiin juoksemaan saalin perässä. Kaksiulotteinen näyttö laiskistuttaa stereonäkökykyä. Tolstoi kirjoitti seisaaltaan ja paperille, se ehkä arvas nämä hommat, ymmärsi pirun tarkasti ihmisluontoa, mutta muisti olevansa elukka. Hieno homma.

Se on kolmas aamu Tampereella. Siellä se on ulkona, tuntemattomana ja syksyn kourissa. Marraskuu puristaa pimeästi ja pimeässä on hidasta oppia paikkoja. Pyöräilen harhaan, eksyn lähikulmilla, katoan kauppamatkalla. Lisäksi pää täynnä honeloa on vaivalloista valloittaa. Kuitenkin on mielessä kuin edellisestä elämästä periytyvä tunnekuva, että pidän tästä paikasta. Siksi tulin, ja lisäksi siksi että edellinen asuinjärjestely alkoi käydä hankalaksi. Majapaikassa oli pidetty bileitä kuukauden päivät. Juhlin mukana niin kauan kuin jaksoin, yritin sitten olla juhlimatta ja pysyä poissa tieltä, mutta se onnistui varsin rajallisesti. Jurnasin metrolla Vuosaareen, juoksin pimeän polun päähän jähtymään ja soitin siellä pilliä. Se auttoi hetkeksi, mutta vitutus palasi jo kolealla metroasemalle. Perillä karvat olivat taas pystyssä. Imin yksinäisiä hetkiä kuin sieni, mutta niitä oli liian vähän. Juhlat jatkuivat aamun tunneille ja tunkeutuivat joka paikkaan. Ja niillä oli siihen oikeus, se ei ollut kenenkään hima, vaan avoin taidetila, teatteri, ja minä olin siellä olosuhdeiden pakosta, todistamassa aktiivisen taidekollektiivin jokaista sydämenlyöntiä, yöllistä ja päivällistä. Lopputulos: ei kiinnostanut tavata ketään, eikä kuunnella kenenkään juttuja, ei vaikka ne olis olleet kuinka hyviä.

Monesti on hankala ymmärtää niitä hetkiä, jotka vaan mähöää himassa, tekemättä juuri mitään, räplää jotain mikä ei vaadi erityistä ponnistusta. Mutta on niissä ainakin se itu, että saattaa jaksaa olla kiinnostunut kun taas tapahtuu jotain. Jatkuva tykkituli ampuu aivot turtaksi. No, kun Helsinki noin hienovaraisesti vihjas, että kantsis tehdä jotakin, niin minähän lähdin.