Soittimia korjaamassa

Sattuipa hauska juttu tässä taannoin. Olin ottanut projektiksi vanhojen varastosta löytyneiden Landolojen kunnostamisen ja kiertelin tarpeita etsimässä. Niistä kustakin puuttui sekalaisesti osia sieltä täältä, muttereita, viritintappeja, satuloita, muttei yhdestäkään mitään isompaa. Piipahtaessa soitinliikkeissä totesin sen minkä oikeastaan jo osasin arvata: mitä pienempi osa, sitä vaikeampi sitä on löytää. Myyjänhän ei missään nimessä kannata yksittäisiä soitintekniikan perusosasia varastoonsa hommata, siinä on vielä se vaara että ne menee kaupaksi ja upouusi kitara jää sen takia hyllyyn killumaan, kun asiakas päättääkin korjata vanhaa. Niinpä päättelin että on nyt löydettävä kunnon tee-se-itse mies, joku jota tämä meno myös vituttaa ja arvasinkin nopeasti mistä häntä etsiä.

Korjaajan ovi narahti ja kävin sisään unohdettujen mööbeleiden ja ämyrien valtakuntaan. Kerroin miten on laita ja äijä keitti heti kahvit. Katselin kun se sääti pientä tuoksuvaa mutteripannuaan ja tuumasin että terävää. Siihen äijä vastas että on terävää, nappas pienen konjakkipullon ja sujautti siitä oitis vähän sekaan. Kävi ilmi että mies oli oppinut kaksi asiaa, että:

1)     hommat pitää tehdä täsmälleen

2)     ja että ei ole mitään kiirettä.

Se oli ollut oppivuosiaan Genelecillä ja saanut sieltä hyvät eväät. Kerrankin äijä oli viikon rassannut yhtä vahvistinta. Vähän huolissaan se tietysti oli kun pomo tuli kyselemään että mitäs oot puuhannut, mutta pomo oli vaan todennut että hyvä, tee se kunnolla ja tee se kunnon työkaluilla, jos ei löydy sopivaa niin sano, hommataan tai tehdään.

Landolan osia löytyi,pengoin laatikkoa kun sisään sitten tuli toinen asiakas.

-näyttää siltä että täällä ei ole töitä tehty.. se aloitti luodessaan silmäykseen siistissä kunnossa olevaan verstaaseen.
-eipä ole, tulin just , mutta kuulin muuten radiosta matkalla etten olekaan laiska vaan downshiftaaja..

Miehet selvästi tunsivat toisensa entuudestaan, mutta minun piti tosissaan keskittyä löytääkseni pienet osat, enkä enempiä kyennyt jutteloa seuraamaan. Oven käytyä korjaaja kuitenkin puhkesi kehumaan vierastaan.

-siinä on hyvä mies, osaa tarttua tilaisuuteen. Se oli tässä kesällä rakentamassa laituria jollain mökkityömaalla.. palkkaaja kysy että sopiiko urakka ja mies vastas sopiihan se kuhan ei jalallakaan tarvi astua tuohon mökkiin. Palkkaaja, mökinomistaja kun oli, niin tietysti vähän hämillään mitä se sillä tarkotti, mutta mies tuli työmaalle mukanaan säkillinen ohraryynejä ja kainalossa kaks pötköä meetwurstia. Ensitöikseen se pystytti puuhun lavetin jossa nukkua. Siinä se liotteli ryynejään kallion lömpäreessä, eleli ku Robinson Crusoe ja naputteli kesän aikana kuuskytämetriä laituria. Se pitää tarttua tilaisuuteen...

Kun hipsin varaosapussin kanssa poispäin mietin oliko tuo kaikki merkki hyvästä miehestä. Katselin kloonautuneita pukumiehiä ja mascarakaunottaria ja päätin olla nousematta ratikkaan.

Herätys

Kello on reilut yhdeksän, mutta meitsi on ollut hereillä jo neljä tuntia. Uutterat ihmiset nousevat seitsemältä, leipurit kuudelta, vanhukset viideltä, mutta neljältä ei pitäis kenenkään nousta. Sillon on sumua, pimeää, märkää, pää täyttä kumia ja jos sen kääntää ylösalaisin, tuntee valtamerilaivan liikkeen lailla onteloiden paineen heilahdukset. Mulla on nuha ja nyt mulla on myös blogi, sähköinen muistikirja. Ajattelin että se säästäisi hivenen selkää, mutta se saattaa olla harhaluulo. Istumatyö on pahinta myrkkyä. Meidät suunniteltiin juoksemaan saalin perässä. Kaksiulotteinen näyttö laiskistuttaa stereonäkökykyä. Tolstoi kirjoitti seisaaltaan ja paperille, se ehkä arvas nämä hommat, ymmärsi pirun tarkasti ihmisluontoa, mutta muisti olevansa elukka. Hieno homma.

Se on kolmas aamu Tampereella. Siellä se on ulkona, tuntemattomana ja syksyn kourissa. Marraskuu puristaa pimeästi ja pimeässä on hidasta oppia paikkoja. Pyöräilen harhaan, eksyn lähikulmilla, katoan kauppamatkalla. Lisäksi pää täynnä honeloa on vaivalloista valloittaa. Kuitenkin on mielessä kuin edellisestä elämästä periytyvä tunnekuva, että pidän tästä paikasta. Siksi tulin, ja lisäksi siksi että edellinen asuinjärjestely alkoi käydä hankalaksi. Majapaikassa oli pidetty bileitä kuukauden päivät. Juhlin mukana niin kauan kuin jaksoin, yritin sitten olla juhlimatta ja pysyä poissa tieltä, mutta se onnistui varsin rajallisesti. Jurnasin metrolla Vuosaareen, juoksin pimeän polun päähän jähtymään ja soitin siellä pilliä. Se auttoi hetkeksi, mutta vitutus palasi jo kolealla metroasemalle. Perillä karvat olivat taas pystyssä. Imin yksinäisiä hetkiä kuin sieni, mutta niitä oli liian vähän. Juhlat jatkuivat aamun tunneille ja tunkeutuivat joka paikkaan. Ja niillä oli siihen oikeus, se ei ollut kenenkään hima, vaan avoin taidetila, teatteri, ja minä olin siellä olosuhdeiden pakosta, todistamassa aktiivisen taidekollektiivin jokaista sydämenlyöntiä, yöllistä ja päivällistä. Lopputulos: ei kiinnostanut tavata ketään, eikä kuunnella kenenkään juttuja, ei vaikka ne olis olleet kuinka hyviä.

Monesti on hankala ymmärtää niitä hetkiä, jotka vaan mähöää himassa, tekemättä juuri mitään, räplää jotain mikä ei vaadi erityistä ponnistusta. Mutta on niissä ainakin se itu, että saattaa jaksaa olla kiinnostunut kun taas tapahtuu jotain. Jatkuva tykkituli ampuu aivot turtaksi. No, kun Helsinki noin hienovaraisesti vihjas, että kantsis tehdä jotakin, niin minähän lähdin.