Kello on reilut yhdeksän, mutta meitsi on ollut hereillä jo neljä tuntia. Uutterat ihmiset nousevat seitsemältä, leipurit kuudelta, vanhukset viideltä, mutta neljältä ei pitäis kenenkään nousta. Sillon on sumua, pimeää, märkää, pää täyttä kumia ja jos sen kääntää ylösalaisin, tuntee valtamerilaivan liikkeen lailla onteloiden paineen heilahdukset. Mulla on nuha ja nyt mulla on myös blogi, sähköinen muistikirja. Ajattelin että se säästäisi hivenen selkää, mutta se saattaa olla harhaluulo. Istumatyö on pahinta myrkkyä. Meidät suunniteltiin juoksemaan saalin perässä. Kaksiulotteinen näyttö laiskistuttaa stereonäkökykyä. Tolstoi kirjoitti seisaaltaan ja paperille, se ehkä arvas nämä hommat, ymmärsi pirun tarkasti ihmisluontoa, mutta muisti olevansa elukka. Hieno homma.
Se on kolmas aamu Tampereella. Siellä se on ulkona, tuntemattomana ja syksyn kourissa. Marraskuu puristaa pimeästi ja pimeässä on hidasta oppia paikkoja. Pyöräilen harhaan, eksyn lähikulmilla, katoan kauppamatkalla. Lisäksi pää täynnä honeloa on vaivalloista valloittaa. Kuitenkin on mielessä kuin edellisestä elämästä periytyvä tunnekuva, että pidän tästä paikasta. Siksi tulin, ja lisäksi siksi että edellinen asuinjärjestely alkoi käydä hankalaksi. Majapaikassa oli pidetty bileitä kuukauden päivät. Juhlin mukana niin kauan kuin jaksoin, yritin sitten olla juhlimatta ja pysyä poissa tieltä, mutta se onnistui varsin rajallisesti. Jurnasin metrolla Vuosaareen, juoksin pimeän polun päähän jähtymään ja soitin siellä pilliä. Se auttoi hetkeksi, mutta vitutus palasi jo kolealla metroasemalle. Perillä karvat olivat taas pystyssä. Imin yksinäisiä hetkiä kuin sieni, mutta niitä oli liian vähän. Juhlat jatkuivat aamun tunneille ja tunkeutuivat joka paikkaan. Ja niillä oli siihen oikeus, se ei ollut kenenkään hima, vaan avoin taidetila, teatteri, ja minä olin siellä olosuhdeiden pakosta, todistamassa aktiivisen taidekollektiivin jokaista sydämenlyöntiä, yöllistä ja päivällistä. Lopputulos: ei kiinnostanut tavata ketään, eikä kuunnella kenenkään juttuja, ei vaikka ne olis olleet kuinka hyviä.
Monesti on hankala ymmärtää niitä hetkiä, jotka vaan mähöää himassa, tekemättä juuri mitään, räplää jotain mikä ei vaadi erityistä ponnistusta. Mutta on niissä ainakin se itu, että saattaa jaksaa olla kiinnostunut kun taas tapahtuu jotain. Jatkuva tykkituli ampuu aivot turtaksi. No, kun Helsinki noin hienovaraisesti vihjas, että kantsis tehdä jotakin, niin minähän lähdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti