Tuntematon sotilas

Yöllä sattui jotakin yllättävää ja olen yhä siitä vähän pökerryksissä. Saattaa olla että harmia on luvassa lisääkin.

Palasin Helsingistä keikkareissulta vasta vähän ennen puoltayötä ja yritin nopeasti asettua taloksi. Lämmitin kakluunia varovaisesti. Ei ollut kovin kylmä ja ajattelin ettei sitten tarvitsisi käydä nukkumaan puiden paukkuessa. Vilkaisin jääkaappiin mutta siellä ei ollut mitään helppoa suuhunpantavaa. Maha kyllä murisi, mutta arvelin pärjääväni sen kanssa. Raahasin patjan pirtin puolelle, valmistin pedin ja pesin hampaat. Sitten kaivoin repusta Tuntemattoman sotilaan ja asetuin maate lukemaan. Hietanen oli juuri jysäyttänyt tankin ja suomalaiset etenivät kohti Petroskoita. Kääntyilin puolelta toiselle ja huomasin että minun oli vaikea löytää hyvää asentoa. Etsiessäni syytä huomasin oikean olkapään tuntuvan kummalliselta. Tavallaan se oli turta ja sitä ikään kuin jomotti, vaikkakaan en oikein osannut mieltää tuntemusta kivuksi. Jotain hivenen samantyyppistä olen joskus kokenut lapsena jaloissa ja äitini nimitti niitä kasvukivuiksi. Ponnistelin sysätäkseni epämiellyttävän tunteen taustalle ja keskittyäkseni tekstiin. Pian yhden jälkeen suljin kirjan, pukkasin peltiä pienemmälle ja sammutin valot. Nukahdin nopeasti.

Heräsin jo hyvin aikaisin aamuyöstä. Jälleen olin jotenkin sokea sille mitä tapahtui. Minun oli hyvin hankala olla, mutta vaikea huomata sitä, aivan kuin olisin tuntenut jotakin tunnistamatonta. Kuitenkin hengitykseni oli katkonaista ja ohutta ja minun oli mahdotonta ajatellakaan unta ja itseasissa olkapäätä särki, särki niin että kipu säteili kauas pitkin selkää ja olkapää sisältä hohti aivan kuin kylmyyttä. Se mikä äsken vielä oli ollut jotenkin hahmotonta, olikin äkkiä niin voimakasta että alkoi hämärtyä. Olen pyörtynyt joskus ja ymmärsin sen nyt olevan lähellä ja samalla sekunnilla iski päähän pelottava ajatus että nyt on oikeasti hätä.

Häkämyrkytys, juolahti mieleeni. Ponnistin seisomaan ja huojuin epävarmasti pystyssä. Avasin pellin kokonaan ja kolistelin kylmään eteiseen hengittämään. Ei vaikuttanut järkevältä. Pelti ei edes ollut täysin kiinni ja tuli veti sytytettäessä ihan normaalisti. Jatkoin vessaan ja tiputtauduin polvilleni. Riisuin paidan, tutkin olkapäätäni, mutta mitään ei ulospäin näkynyt. Kättä pystyi käyttämäänkin, ruumis toimi oikein, mutta kipu, se oli niin lujaa että olin selvästi sekaisin. Horjuin ympäri kämppää, etsin vaatteita, se oli vaikeaa, vedin pelkän toppatakin t-paidan päälle, enkä huomannut sitä ennen kuin olin muuten pukeissa. Eteisessä järkeilin hetken. Entä jos pyörryn sinne ja palellun? Ei, luulen että kestän, mutta ota vettä. Tosiaan, tekee mieli juoda. Hortoilin ulkona satakunta metriä kun alkoi enteillä tarvetta antaa ylen. Olo ei kuitenkaan heikentynyt enää, eikä tarvinnut. Selvisin läheiselle leikkikentälle ja siellä muutakaan osaamatta tähyilin alas järvelle, yrittäen hengittää syvään. Melko nopeasti pahin olikin ohi.

Palattuani etsin netistä häkämyrkytyksen tunnnuspiirteitä. Pääkipu puuttui ja kivun fokusoituminen oikeaan hartiaan ei tietenkään istunut kuvioon. Särky tuntui edelleen, mutta oli sen verran hellittänyt että saatoin yrittää jatkaa unta.

Tänään päiväseltään olen miettinyt mistä mahtoi olla kyse. Oikea olkapää on aiemminkin tuottanut harmia, mutta vain esteettistä roikkuessaan vähän sijoiltaan menneen näköisesti vasenta alempana. En silti muista että sille olisi ikinä sattunut mitään erityistä ja siis mahhdollisesti vika on synnynnäinen. Ainakaan se ei ole tullut äkillisesti. Ilmeisin mieleen tuleva selitys on että oikea puoleni on luontaisesti heikko ja nyt se alkaa oireilla. Mahdollisesti viimeöiset kovat makuualustat ovat tehneet osansa. Tällöin kipua on ennemmin tai myöhemmin luultavasti luvassa lisää. Toinen selitys on, että kyseessä on kuin onkin jonkin sortin kasvukipu. Olkapää vahvistuu ja siellä tapahtuu jotain. Olen kuntoillut viime aikoina suhteellisen säännöllisesti, mutta kuitenkin varsin hillitysti. Bodariksi en missään nimessä ole ryhtynyt. Jos se on kasvukipu, se jossain vaiheessa menee varmaan ohi.

Kolmas selitys on esoteerinen ja juolahti mieleeni samalla hetkellä kun ylistin itselleni tohkeisin ajatuksin Tuntemattoman sotilaan ihon alle menevää sodankuvausta; se kipu, miten se ilmestyikään sopivasti, minä olen haavoittunut tai kuollut olkapäähän sattuneesta osumasta, aiemmassa elämässä, hyvä sylvi! Vaikka tämä oivallus hätkähdytti, suhtaudun siihen ensisijaisesti ajatuksen leikkinä. En pidä kysymystä sielun vaelluksesta kovin kiinnostavana. Jos elämiä on useampia, siitä on mahdoton varmistua, ja oli miten oli, on varminta yrittää elää tämä elämä kunnolla. Moraalisesti asiaa lähestyen olen kuitenkin taipuvainen siellun vaelluksen kannalle. Perusteluni, joka on kaikkea muuta kuin aukoton, on seuraava: nykyhetken kokemus, jota on toivototonta sanallistaa, mutta sanon nyt vaikka sen: laajuus, syvyys, rauhallisuus, kauneus,  upealla tavalla seuraavat siitä miten todesti on elämänsä salaisuuden yrittänyt selvittää; miten hyväksyvästi uskaltanut katsoa pimeyteensä ja rohkeasti haastanut pelkonsa, ja miten tässä tehtävässä on muita auttanut. Kun tajunnan historiasta sen nykypisteeseen vievä tie näyttää noudattavan paitsi johdonmukaisuutta, myös oikeudenmukaisuutta, vieläpä sen asteista oikeudenmukaisuutta että se erheettömästi tuomitsee tai palkitsee kaikki muille näkymättömäksikin jäävät teot, tuntuu epäilyttävältä sekin ettei kuolema jollain tapaa tätä vaikutusketjua huomioisi. Hyvä elämä haihtuu jäljettömiin tai kasvaa kauniimpia kukkia, vai seuraako ehkä muutakin, mistä sen tietää, mahdollisuudet molempiin suuntiin vuotavat liikaa.

Muistan kyllä miten vitutti kun joskus katselin dokumenttia rajatilakokemuksia läpi käyneistä ihmisistä, jotka silmät hehkuen kertoivat tietävänsä, että kuolema ei ole loppu. Minua vitutti nimenomaan se, että jos se ei olekaan loppu ja että joutuu tänne uudestaan heilumaan. Kuitenkin nykyään huomaan joskus ajattelevani että pääsen tässä elämässä mihin pääsen ja jatkan seuraavassa, jos niin on määrä. Jos ihminen vaeltaa elämästä toiseen ja kantaa matkalla mukanaan siellullisen kutistumisensa tai kasvamisensa, on mielestäni suuri onni ettei edellisestä elämästä mitään muista. Kunnon nollaus on ehdottomasti tarpeen. Jos se onkin vanha sotavamma, joka hartiassa jomottaa,en välitä tietää siitä enempiä.

Lataamiskokemuksia

Minulla on vanhaan Nokian paksukärsäiseen laturiin adapteri, joka muuttaa plugin pienemmäksi ja siten sopivaksi asteen verran uudemmille puhelinmalleille. Sattuneesta syystä tarvitsen molempia, sekä vanhaa että uutta ja puhelimeni käyttää tietysti sitä pienempää. Hommasin adapterin hiljattain ja kerron tässä seuraavaksi lataamiskokemuksista sen kanssa.

Tulin kotiin, tökkäsin laturin seinään, liitin siihen adapterin ja sen perään puhelimen ja katselin hyväksyvästi kun puhelin alkoi ladata. Myöhemmin olin Kärsämössä ja toistin menettelyn ja jälleen puhelin alkoi ladata. Sittemmin latasin puhelinta teatterilla. Olin lyhyellä breikillä ennen keikkaa ja kävin heittämässä luurin yläkertaan pikaisesti lataukseen, jottei tulisi ongelmia akun mahdollisesti päästessä hyytymään. Kaikki sujuikin erinomaisesti. Joulun aikaan latasin puhelinta hyvällä menestyksellä vanhempieni luona pohjoisessa. Luottavaisesti jätin puhelimen ”täyttymään” ja poistuin itse keittiöön syömään piparia.

Muutaman päivän kuluttua olin rutiininomaisesti toistamassa liikesarjaa, kun sitten ilmenikin ongelmia: laturi perkele ei meinannut ladata. Sain hyvän tovin runkata ja tukkia liitintä reikään ennen kuin onnistui. Tuon epäonnisen päivän jälkeen ongelmat ovat alkaneet kasautua. Hetken aikaa tepsi päälleen lataamisen metodi, missä asetan puhelimen väärinpäin nurkkaan nojaamaan johtoa vasten. Nyt sekään ei auta ja olen siirtynyt ”taikurin käsiin”, mikä tarkoittaa että erityisen höllästi ja ikään kuin puolivahingossa tökkään piuhan sisään ja sillä tavalla hämään sen lataamaan. Mutta entä jos tämäkään ei enää onnistu?

Epäilen että Kallion basaarin pidättyväinen ukko myi mulle piraatin. En syytä häntä tästä, minä nyt ostan vaikka messinkiä mustalaisilta, mutta ihmettelen miten vaikeaa voi olla mitata plugin kärki oikein. Nyt kun silmälläkin katsoo ja vertaa, näyttää adapterin kärki hiukkasen ohuemmalta kuin alkuperäinen ja uurros siinä  vähintään on pienempi ja eri muotoinenkin. Se ei napsahda ja lukitu, mutta on tarpeeksi lähellä antaakseen ainakin silloin tällöin latauksen vaikutelman, hämätäkseen ostajaa. Ne roistot.

Vai haukunko väärä puuta ja kysymys onkin patentista? Adapterilla on ehkä kunniallinen valmistaja, mutta patentti suojaa Nokian mallia ja se joku toinen on joutunut kehittämään tuotteen, joka on riittävän erilainen ollakseen rikkomatta patenttisuojaa, mutta joka kuitenkin kutakuinkin lataa Nokian kännykän. Kaivan lahjaksi saamani aurinkokennolaturin esiin ja vilkaisen sen liittimiä. Sen pienipäinen, epäilemättä Nokialle tarkoittu kärki näyttää olevan samaa mallia kuin piraatiksi arvelemani adapteri.Siinäpä kai kieppuu pieni johtonen sormen päässä ja mykkänä vihjaisee tuotekehittelyn salaisuuksista ja ympärillä raivoavasta kovasta kovasta kovasta kamppailusta.

Loppiainen

Se oli loppiainen tässä taannoin. Pyöräilin naama punaisena pienessä tervetulleessa pakkasessa. Veisu - Nekala  - Viinikka – Keskusta – Pyynikki – Pispala – Epilä - perkele matka tuntuu pidemmältä ku ounastelin –Ristimäki... Pyry on huiskinut kadunviitat valkoisiksi, kaikissa on sama talvinen osoite, kadunnimiä ei näy, onneksi on hyvä muisti. Tesoma, nyt polttaa, painatan valtatien viertä pyöräväylää pitkin kunnes näyttää, että asutus loppuu. Jaha, jossain on menty vikaan. Näppäilen emännän puhelinnumeron ja saan muutamia ohjeita. Sillä on kauniin naisen nimi. Olen kuulemma hoodeilla, mutta sen tarkemmin ei onnistuta keksimään sijaintini. Kysyn paikalle sopivasti osuvalta lenkkeilijältä. Pyrin noudattamaan hänen neuvojaan ja eksyn viidessä minuutissa. Puhelin soi.

- Pahalta näyttää.
-Tule nyt takasin sinne missä olit.
-Selvä.

Kaunis hän on, mutta en nyt luonnehdi hänen piirteitään, sillä olen liikkeellä asuntoasioissa. Määräaikaiset kolme kuukautta ovat  pian kuluneet ja pitää yrittää keksiä uusi koti. Alkuperäinen suunnitelma oli tässä vaiheessa poistua maasta, mutta nyt se tuntuu vähän hätäilyltä. Olen käynyt helsingissä keikoilla melkein joka viikonloppu ja aika Tampereella on siten pakostakin muodostunut rikkonaiseksi. Mieluummin tietäisin enemmän. Kävellessämme korkeiden kuusien reunustamaa pyörätietä nainen kertoo alueen erinomaisista ulkoilumahdollisuuksista. Hyvältä ne kyllä näyttävät. Uimahallikin on.

Siirtyessämme eteiseen tervehtii raikas tuoksu ja hyvässä järjestyksessä olevat kengät. Katsomatta vessaa haen sieltä heti paperia niistääkseni ja täydessä miehuudessani siirryn sitten olohuoneen puolelle. Kaikki on fine, kaikki on siistiä. Nainen vähättelee tilaa, minusta sitä on tarpeeksi. Keittiön ikkunasta näkyy talvinen lenkkipolku ja järvi siellä takana, kaunista on. Vaatekomero on muutamille vaatteilleni enemmän kuin tarvitsisin. Asetumme sitten keskustellaksemme. Vuokra-aika sopii, vuokra on riittävä, mukavaa kun on netti, mutta samalla minulla valkenee, että jotain on sittenkin vialla. Pyydän miettimisaikaa.

-Miksi et ottaisi asuntoa?
-Liikaa Ikeaa
-Täh?
-Ja liian siistiä. Asunto on hyväkuntoinen, se hitsaa mua. Pidän kupruilevista seinistä ja narisevista kynnyksistä.
-En olis ikinä uskonut, että tuollainen voi olla syynä...

En minäkään ja kun poljen takaisin, ja istun Hertassa, ja illalla kotona, se pyörii välillä mielessäni. Mulla ei ole ainuttakaan huonekalua, etsin kalustettua asuntoa ja on silti niskaa kiukutella siitä, että sisustus ei miellytä.  Jos tästä jotain yrittäis ennustaa niin ehkä sen, että vaikeuksia saattaa olla tulossa. Lähtiessäni olin melko toiveikas, että otan kämpän. Pyysin pari päivää miettimisaikaa, mutta nyt tuntuu olevan vaikea kääntää mieltä. Vähän kuin kolikko olis taas lentänyt ilmaan ja siinä välkkyviä vaihtehtoja on ilmestynyt rutkasti lisää. Aamulla molemmilla puolilla luki vielä Tampere, mutta nyt siellä vilisee seassa Intiaa, Espanjaa, Rovaniemeä...

Vaaka

Uudesta asunnostani löytyi vaaka. Se paljastui kun yritin tunkea tavaraa alahyllylle. Otin sen esiin, potkin ja talloin kunnes se käynnistyi ja punnitsin sitten itseni. Harmistuneena tuloksesta toistin menettelyn. Seuraavaksi siirryin vessaan peilin eteen ja riisuin paidan. Nyt se näkyi selvästi. Olin joskus aiemminkin ollut sen huomaavinani, mutta olin aina onnistunut selittämään asian. Olin liikkunut peilistä kauemmaksi tai lähemmäksi, himmentänyt valoja tai kääntynyt sivuttain ja lopulta päätellyt että vartaloni saattoi olla muuttunut, mutta ei lihonnut. Vaaka antoi nyt korvatillikan. Kolme tai neljä kiloa, mikä ei ole kauhean paljon ottaen huomioon etten ole varma montako vuotta edellisestä punnituksesta on kulunut, mutta joka tapauksessa olen pyöristynyt ja jotenkin onnistunut peilin edessä vielä itseäni juksaamaan.

Harmittaa. Myönnän olen liikkunut viime aikoina liian vähän. Ehkä on tullut otettua kuppiakin. Ei enemmän, mutta ehkä useammin. Herkuttelustakin pidän. Puolustukseksi on sanottava että elämä viimeiset kuukaudet on ollut jatkuvassa poikkeustilassa ja poikkeustilassa korostuu poikkeukselliset toimenpiteet. Äärimmäisyydet nousee esiin, rutiini jää vähemmälle. Sellainen arkinen tervehenkinen asia kuin kuntoilu jää selviytymisen, juhlinnan ja kulutusrasituksen varjoon. Tämä on selitykseni, mutta ei se taida riittää.

Lainasin sattumoisin muutama päivä takaperin Gandhin omaelämäkerran. Istuskelin junassa yhdeksän tuntia ja toivoin kovasti että olisin valinnut Tolstoin. Gandhi jäkätti hedelmistä ja pähkinöistä koostuvasta ruokavaliostaan, julkisesta työnsä, totuuden etsinnästä ja enemmän ja enemmän aloin tuntea itseni lurjukseksi. Gandhin elämäntapa rakentui vahvasti pidättäytymisen ja kurinalaisuuden pohjalle ja hänen ajatuksiaan seuratessa saatoin todeta toteuttavani itse hyvin erilaista strategiaa. Minä mässäilen, olen oikea ahmatti, kokemuksia janoava tunnerunkkari.

Tässä ei välttämättä ole mitään vikaa. Jokainen meistä ei ole Gandhi ja yhden ainoan oikean moraalin asettaminen on epätoivoinen tehtävä. Samaten ruokavalion. Gandhin kieltäymys sopi olosuhteisiin, joissa hän eli ja valmisti häntä siihen suureen tehtävään mikä hänen osakseen tuli, mutta varmuudella yleispätevää hänen elämässään oli ainoastaan pyrkimys totuuteen, pyrkimys moraalin tuntemiseen. Tuo päämäärä varmasti on jaloin kaikista, mutta silti se mikä on toiselle oikein voi olla toiselle väärin. Vuorikiipeilijä ja askeetti eivät voi harjoitella samalla tavalla, eivätkä syödä samaa ravintoa. Silti niinkin erilaisiksi kuin heidän elämänsä ulkoisesti väkisinkin muodostuvat, itse totuudenetsinnästä he kenties saattavat toisiltaan oppia.

Gandhi tökkää minua masuun siinä, että olen tosiaan päästänyt itsekurini vähän retuperälle. Tai jos se ei koskaan ole ollut tämän parempi niin nyt sitä kannattaa yrittää kehittää. Aineenvaihdunta muuttuu, eikä elimmistö enää sulata ihan mitä tahansa. Masu tarvitsee apua, se tarvitsee päätäni ja päätöstä, tietoisempaa säätelyä, vastuuta, jumalauta, hirveä metakka yhdestä vaa’asta. Kannan laitteen takaisin kaappiin ja peitän sen huolella. Niillä kiloilla ei ole paljon väliä jos vain pidän itsestäni huolta. Etsin heti verkkarit ja alan jumppaamaan.

Soittimia korjaamassa

Sattuipa hauska juttu tässä taannoin. Olin ottanut projektiksi vanhojen varastosta löytyneiden Landolojen kunnostamisen ja kiertelin tarpeita etsimässä. Niistä kustakin puuttui sekalaisesti osia sieltä täältä, muttereita, viritintappeja, satuloita, muttei yhdestäkään mitään isompaa. Piipahtaessa soitinliikkeissä totesin sen minkä oikeastaan jo osasin arvata: mitä pienempi osa, sitä vaikeampi sitä on löytää. Myyjänhän ei missään nimessä kannata yksittäisiä soitintekniikan perusosasia varastoonsa hommata, siinä on vielä se vaara että ne menee kaupaksi ja upouusi kitara jää sen takia hyllyyn killumaan, kun asiakas päättääkin korjata vanhaa. Niinpä päättelin että on nyt löydettävä kunnon tee-se-itse mies, joku jota tämä meno myös vituttaa ja arvasinkin nopeasti mistä häntä etsiä.

Korjaajan ovi narahti ja kävin sisään unohdettujen mööbeleiden ja ämyrien valtakuntaan. Kerroin miten on laita ja äijä keitti heti kahvit. Katselin kun se sääti pientä tuoksuvaa mutteripannuaan ja tuumasin että terävää. Siihen äijä vastas että on terävää, nappas pienen konjakkipullon ja sujautti siitä oitis vähän sekaan. Kävi ilmi että mies oli oppinut kaksi asiaa, että:

1)     hommat pitää tehdä täsmälleen

2)     ja että ei ole mitään kiirettä.

Se oli ollut oppivuosiaan Genelecillä ja saanut sieltä hyvät eväät. Kerrankin äijä oli viikon rassannut yhtä vahvistinta. Vähän huolissaan se tietysti oli kun pomo tuli kyselemään että mitäs oot puuhannut, mutta pomo oli vaan todennut että hyvä, tee se kunnolla ja tee se kunnon työkaluilla, jos ei löydy sopivaa niin sano, hommataan tai tehdään.

Landolan osia löytyi,pengoin laatikkoa kun sisään sitten tuli toinen asiakas.

-näyttää siltä että täällä ei ole töitä tehty.. se aloitti luodessaan silmäykseen siistissä kunnossa olevaan verstaaseen.
-eipä ole, tulin just , mutta kuulin muuten radiosta matkalla etten olekaan laiska vaan downshiftaaja..

Miehet selvästi tunsivat toisensa entuudestaan, mutta minun piti tosissaan keskittyä löytääkseni pienet osat, enkä enempiä kyennyt jutteloa seuraamaan. Oven käytyä korjaaja kuitenkin puhkesi kehumaan vierastaan.

-siinä on hyvä mies, osaa tarttua tilaisuuteen. Se oli tässä kesällä rakentamassa laituria jollain mökkityömaalla.. palkkaaja kysy että sopiiko urakka ja mies vastas sopiihan se kuhan ei jalallakaan tarvi astua tuohon mökkiin. Palkkaaja, mökinomistaja kun oli, niin tietysti vähän hämillään mitä se sillä tarkotti, mutta mies tuli työmaalle mukanaan säkillinen ohraryynejä ja kainalossa kaks pötköä meetwurstia. Ensitöikseen se pystytti puuhun lavetin jossa nukkua. Siinä se liotteli ryynejään kallion lömpäreessä, eleli ku Robinson Crusoe ja naputteli kesän aikana kuuskytämetriä laituria. Se pitää tarttua tilaisuuteen...

Kun hipsin varaosapussin kanssa poispäin mietin oliko tuo kaikki merkki hyvästä miehestä. Katselin kloonautuneita pukumiehiä ja mascarakaunottaria ja päätin olla nousematta ratikkaan.

Herätys

Kello on reilut yhdeksän, mutta meitsi on ollut hereillä jo neljä tuntia. Uutterat ihmiset nousevat seitsemältä, leipurit kuudelta, vanhukset viideltä, mutta neljältä ei pitäis kenenkään nousta. Sillon on sumua, pimeää, märkää, pää täyttä kumia ja jos sen kääntää ylösalaisin, tuntee valtamerilaivan liikkeen lailla onteloiden paineen heilahdukset. Mulla on nuha ja nyt mulla on myös blogi, sähköinen muistikirja. Ajattelin että se säästäisi hivenen selkää, mutta se saattaa olla harhaluulo. Istumatyö on pahinta myrkkyä. Meidät suunniteltiin juoksemaan saalin perässä. Kaksiulotteinen näyttö laiskistuttaa stereonäkökykyä. Tolstoi kirjoitti seisaaltaan ja paperille, se ehkä arvas nämä hommat, ymmärsi pirun tarkasti ihmisluontoa, mutta muisti olevansa elukka. Hieno homma.

Se on kolmas aamu Tampereella. Siellä se on ulkona, tuntemattomana ja syksyn kourissa. Marraskuu puristaa pimeästi ja pimeässä on hidasta oppia paikkoja. Pyöräilen harhaan, eksyn lähikulmilla, katoan kauppamatkalla. Lisäksi pää täynnä honeloa on vaivalloista valloittaa. Kuitenkin on mielessä kuin edellisestä elämästä periytyvä tunnekuva, että pidän tästä paikasta. Siksi tulin, ja lisäksi siksi että edellinen asuinjärjestely alkoi käydä hankalaksi. Majapaikassa oli pidetty bileitä kuukauden päivät. Juhlin mukana niin kauan kuin jaksoin, yritin sitten olla juhlimatta ja pysyä poissa tieltä, mutta se onnistui varsin rajallisesti. Jurnasin metrolla Vuosaareen, juoksin pimeän polun päähän jähtymään ja soitin siellä pilliä. Se auttoi hetkeksi, mutta vitutus palasi jo kolealla metroasemalle. Perillä karvat olivat taas pystyssä. Imin yksinäisiä hetkiä kuin sieni, mutta niitä oli liian vähän. Juhlat jatkuivat aamun tunneille ja tunkeutuivat joka paikkaan. Ja niillä oli siihen oikeus, se ei ollut kenenkään hima, vaan avoin taidetila, teatteri, ja minä olin siellä olosuhdeiden pakosta, todistamassa aktiivisen taidekollektiivin jokaista sydämenlyöntiä, yöllistä ja päivällistä. Lopputulos: ei kiinnostanut tavata ketään, eikä kuunnella kenenkään juttuja, ei vaikka ne olis olleet kuinka hyviä.

Monesti on hankala ymmärtää niitä hetkiä, jotka vaan mähöää himassa, tekemättä juuri mitään, räplää jotain mikä ei vaadi erityistä ponnistusta. Mutta on niissä ainakin se itu, että saattaa jaksaa olla kiinnostunut kun taas tapahtuu jotain. Jatkuva tykkituli ampuu aivot turtaksi. No, kun Helsinki noin hienovaraisesti vihjas, että kantsis tehdä jotakin, niin minähän lähdin.